Ehdotus selkeyttäisi tuomioistuinten välisen toimivallan jakoa. Se ei vaikuttaisi oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 4 §:ssä säädettyyn markkinaoikeuden toimivaltaan antaa turvaamismääräyksiä, sillä markkinaoikeus voi sen mukaan antaa turvaamismääräyksiä vain muissa kuin hallintolainkäyttöasioissa.
Hallinnolliset seuraamukset on EIT:n oikeuskäytännössä useissa tapauksissa rinnastettu rikosoikeudellisiin sanktioihin, jolloin lähtökohtana on, että niiden käsittelyyn tulee soveltaa myös rikossyytettä koskevia Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräyksiä (ks. Pellonpää et al. 2012 s. 532). Rikosprosessin piiriin kuuluville seuraamuksille on ollut tunnusomaista, että niiden tarkoituksena on toimia rangaistuksina ja ne perustuvat kaikkia koskeviin yleisiin normeihin (esim. EIT A. Menarini Diagnostics S.R.L. v. Italia 2011). Myös seuraamuksen ankaruudella on ollut merkitystä sen luonteen arvioinnissa (ks. esim. asianajajalle määrättyä vapaudenmenetystä koskevassa asiassa EIT Kyprianou v. Kypros 2005 ja 2004). Käytännössä rikosasioita koskevia määräyksiä on sovellettu lähinnä hallinnollisiin taloudellisiin seuraamuksiin, kuten veronkorotuksiin (EIT Jussila v. Suomi 2006 ja EIT Janosevic v. Ruotsi 2003) ja kilpailuoikeudellisiin seuraamuksiin (EIT A. Menarini Diagnostics S.R.L. v. Italia 2011). Rikosoikeudellisiin sanktioihin rinnastettavat hallinnolliset seuraamukset eivät kuitenkaan kuulu rikosoikeudellisen vastuun ydinalueelle eikä niiden käsittelyssä tarvitse välttämättä noudattaa kaikkia rikosprosessiin kohdistuvia menettelyvaatimuksia (esim. EIT Jussila v. Suomi 2006).
Hallintolainkäyttölain voimaantulon jälkeen hallintomenettelystä on säädetty entistä kattavammin ja yksityiskohtaisemmin hallintolaissa, jolla kumottiin sitä edeltänyt hallintomenettelylaki. Tämäkin puoltaa sitä, että menettelystä hallintotuomioistuimissa säädettäisiin nykyistä kattavammin ja yksityiskohtaisemmin.
Häviäjä Maksaa OikeudenkäyntikulutValitus ei ole käytettävissä oikeussuojakeinona silloin, kun hallintoviranomaisella ei ole toimivaltaa ratkaista asiaa muita osapuolia sitovalla hallintopäätöksellä, vaan kyse on muusta julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen perustuvasta riidasta. Hallintotuomioistuin voi antaa tällaiseen asiaan täytäntöönpanokelpoisen ratkaisun hallintoriitamenettelyssä. Yleissäännökset hallintoriitamenettelystä ovat hallintolainkäyttölain 12 luvussa.
Viranomaisella on kuitenkin velvollisuus noudattaa toiminnassaan hallinnon yleisiä oikeusperiaatteita, joista säädetään hallintolain (434/2003) 6 §:ssä. Näihin oikeusperiaatteisiin sisältyvät puolueettomuus ja tasapuolisuus. Hallintopäätöksen tehneellä viranomaisella on hallintoprosessin osapuolenakin velvollisuus myötävaikuttaa asian objektiiviseen selvittämiseen, joten se ei voi yksipuolisesti puolustaa päätöstään hallintotuomioistuimessa.
Ehdotus merkitsisi sitä, että poikkeuksista ehdotettuun valituslupasääntelyyn tulisi säätää erikseen. Poikkeussäännösten tarpeen arvioinnissa olisi otettava huomioon, että muuhun lainsäädäntöön sisältyvät yleisviittaukset hallintolainkäyttölakiin tarkoittaisivat ehdotetun yleislain tultua voimaan viittausta uuteen yleislakiin. Säännös, jonka mukaan hallinto-oikeuden päätökseen haetaan muutosta siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään, merkitsisi, että sovellettaviksi tulisivat myös uuden yleislain säännökset valituslupamenettelystä.
Korkeimman hallinto-oikeuden aseman ja tehtävien kehittäminen hallintolainkäyttöä ohjaavana ylimpänä tuomioistuimena edellyttää, että sillä on riittävät mahdollisuudet keskittyä niiden asioiden ratkaisemiseen, joista on tärkeää saada ylimmän oikeusasteen ratkaisu. Korkeimman hallinto-oikeuden resurssien niukkuus ja sinne edelleen ohjautuvan asiamäärän laajuus vaikeuttavat tämän tavoitteen saavuttamista.